maanantai 13. marraskuuta 2017

Eräänlainen muistokirjoitus

Tätä kirjoittaessani en hymyile. Ehkä ihminen vanhetessaan todella vakavoituu ainakin ulkoisesti katsottuna, ja tällä kertaa on myös syytä olla vakava. Isän menettäminen tuskin on milloinkaan helppoa, eikä ainakaan pari viikkoa ennen isänpäivää. Surusta huolimatta olen kuitenkin ensisijaisesti kiitollinen.

Kyllä, luit oikein. Kiitollinen. En tietenkään isäni kuolemasta, mutta hänen vaikutuksestaan ja yhteisestä ajastamme. Olen vasta viime aikoina tajunnut, millaisen perinnön olen saanut pidettyäni isääni ehkä tiedostamattanikin miehen mallina ja esikuvana. Tässä joitakin elementtejä, jotka saattaisivat muuten puuttua elämästäni:

-Luonto. Ensin marjastus ja sienestys, sitten kalastus ja lopulta metsästys. Isän kiinnostus ja arvostus luontoa kohtaan on luultavasti vaikuttanut paljon sekä lintuharrastukseni syntymiseen että myöhemmin biologian alalle hakeutumiseen.


-Musiikki. Ihailin isäni taitoja kitaran ja bassonkin varressa ja nautin yhdessä soittamisesta. Vaikka en ehkä tule yltämään samalle tasolle enkä varsinkaan säveltämään ja sanoittamaan yli neljääsataa laulua, voin ainakin auttaa isäni lauluja elämään vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen.

-Huumori. Savolaisen puujalkahuumorin pitkiä perinteitä kelpaa jatkaa :D

-Lukeminen. Isällä oli lukemisen seurauksena uskomaton yleissivistys, ja hän hankki meille hyllykaupalla kirjoja. Painotuotteet menivät hänen elämässään pikselien edelle, ja ehkä juuri siksi nautin itsekin paperisten sivujen kääntelystä enemmän kuin ruudun tapittamisesta. Tuskin nauttisin kirjoittamisestakaan ilman kiinnostusta lukemiseen.

-Perhemalli. Arjesta opin, että mies voi - ja hänen pitääkin - osallistua kotitöihin, kuten siivoukseen ja ruuanlaittoon :D Perheen on myös hyvä olla uraa tärkeämpi. Vaikka isä ei juuri sanonut ääneen rakastavansa meitä, ajankäytöllään hän osoitti sen. Kuolemaan asti uskollisesta ja lujasta avioliitostakin on hyvä ottaa mallia.

Ei taitaisi meikäläinen olla aivan nykyisessä kuosissaan ilman näitä asioita. Ja jopa niitä kaikkia tärkeämpi on se hengellinen perintö, jonka olen saanut kristillisen kasvatuksen myötä. Ylitse kaiken muun olen siis kiitollinen Jumalalle, joka on suuresti vaikuttanut koko perheemme elämään ja suonut isän sairastumisesta lähtien sekä läheisten tukea että suorastaan yliluonnollista lohdutusta. Myös aikatauluja taaksepäin katsoessa huomaa johdatuksen: aivokasvaimen löytyessä isä ei ollut auton ratissa, kesäloma auttoi käsittelemään asioita rauhassa, hoitojen jälkeen isä toipui lähes normaaliin kuntoon pitkäksi aikaa ja monet perhejuhlat sekä levyprojekti saatiin vielä kokea yhdessä. Jopa tilanteen asteittainen huonontuminen oli asioiden prosessoinnin kannalta ainakin itselleni parempi kuin välitön lähtö, ja isän oma asenne oli kuoleman selkeästi lähestyessäkin jatkuvasti levollinen ja luottavainen.

Toki Jumala olisi voinut myös parantaa, mutta juuri tässä vaaditaan luottamusta parhaaseen mahdolliseen suunnitelmaan. Kristittyä ei läheskään aina suojella surulta ja kärsimykseltä, mutta saamme kuitenkin apua vastoinkäymisistä selviämiseen. Lisäksi fokuksemme on kauempana, iankaikkisuudessa. Paavali sanoo meidän jopa olevan säälittävimpiä kaikista ihmisistä, jos toivomme on Kristuksessa vain tätä elämää ajatellen (1. Kor. 15:19). Juuri kuolemanjälkeisen elämän toivo on yksi lohdullisimmista asioista kristinuskossa: Jeesukseen uskovan ei tarvitse pelätä kuolemaa, koska kuolemalla ei ole viimeistä sanaa. Isän muistotilaisuuttakin saattoi tämän vuoksi sanoa lähestulkoon iloiseksi, ja yksi hänen suosikkilauseistaan oli moneen otteeseen esillä: "Jeesus sanoi: Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole" (Joh. 11:25-26).

Kuolema pysäyttää ihmisen vakaumuksesta riippumatta, mutta sen äärellä tarjottujen vastausten taso vaihtelee suuresti, ja näitä Jeesuksen sanoja parempaa vastausta en ole elämässäni löytänyt. Saatan toki olla väärässä niihin luottaessani, mutta hyvät perusteet luottamuksellani kuitenkin on. Tapahtunutta en voi muuttaa, mutta oman asenteeni sitä kohtaan voin, ja surutyön jälkeen on jo aika suunnata katse kohti tulevaa yhtä lailla Jumalaan luottaen. Elämässä on vielä paljon hyvää, josta voi iloita ja kiittää. Lopetan muistotilaisuudessakin esittämiini Exitin sanoihin:

"Aika on suurten surujen mieltä liikuttaa
aika vain vaiti odottaa
aika, kun sanat katoaa
Aika on tuulten pihamme puita riepottaa
aika, kun myrsky raivoaa
Lopulta sateet taukoaa
ja uutta sarastaa."

Reijo Parikka 1957-2017