Tiedättekö sen tunteen, kun pitkään mieltä vaivannut ihmissuhdeasia selviää kokonaan? Ensin kestää vähän aikaa sisäistää se, että jotakin ylipäänsä on tapahtunut. Tämän alkusekaannuksen laskeuduttua seuraa ainaki mun kohalla ihan mielettömän vapautunut ja hyvä fiilis (esimerkiks ne jotka näki mut viime vuoden TeenStreetin vikana iltana tietää ainaki mistä puhun ;DD). Ja kaikki tämä on helpointa saavuttaa - niin kliseiseltä kuin se ehkä kuulostaakin - puhumalla asioista.
Oon monesti ihmetelly sitä, miks ihmissuhteisiin liittyvät jutut on niin käsittämättömän monimutkasia. Todellisuus tuntuu usein olevan jopa saippuaoopperaviihdettä ihmeellisempää, ja tarvittaisiin käytännössä kokonainen komppania kajahtaneita käsikirjottajia keksimään pelkästään murto-osakin kenen tahansa keskivertonuoren elämään kuuluvista sosiaalisista edesottamuksista. (Tai ehkei ihan kenen tahansa - käytännössä tyttöjen väliset ihmissuhteet ainaki vaikuttaa usein olevan vielä mutkikkaampia ku poikien. Ehkä se vaan johtuu putkiaivoista... :D) Mut mistä tää monimutkasuus siis tulee?
Oon varma siitä, että vähintäänki osa ihmissuhdeasioiden vaikeudesta johtuu siitä, että asioista puhutaan liian vähän. On uskomatonta, miten paljon vääriä(kin) tulkintoja yks ihminen pystyy päänsä sisällä tekemään muiden ihmisten käytöksen perusteella, ja jos käsitykset monista asioista ja ihmisistä muodostetaan näitten enemmän tai vähemmän epäluotettavien tulkintojen avulla, ei oo ihmekään että asiat alkaa vaikeutua. Myös erilaiset juorut ja kuulopuheet on jotain sellasta mihin kannattaa oikeesti soveltaa lähdekritiikkiä - paljon yksinkertasempaa kuitenki ois vaan puhua asiat selviksi suoraan.
Okei, en sano sen olevan aina käytännössä kauheen yksinkertasta. Kynnys mennä puhumaan jollekulle voi olla todella korkea, ja hyvätkin tilaisuudet selvittää joku asia kahden kesken asianomaisen kanssa on helppo menettää odottamalla vielä parempaa hetkeä. Suomalainen keskustelukulttuuri on myös vähän mitä on, ja tuntuukin, että monet mahdollisuudet puhua asioista jää käyttämättä siks, että "mitä toi toinen musta oikeen ajattelis kun ei kukaan muukaan menettele näin". On myös ihmisiä, jotka valehtelee tahallaan jopa niissä tilanteissa, joissa ois muuten mahollista päästä hyvään lopputulokseen, ja mutkistaa näin asioita vielä entisestään.
Kaikesta huolimatta oon sitä mieltä, että se riski kannattaa vaan ottaa. Jos asioitten eteen ei tee mitään, ne tuskin selviää itestään ollenkaan. Vaikka toinen osapuoli oiski niin itsepäinen, ettei edes haluais ratkaisua, sen ei tarvii estää sua saamasta ite rauhaa kyseisen asian suhteen. Näin on esimerkiksi anteeksiantamisen kanssa: jos päätät antaa anteeks jollekulle sua loukanneelle vaikka tää henkilö ei ois aikeissakaan pyytää anteeks, koko juttu luultavasti lakkaa vaivaamasta sua. Jos taas hautaa vaikeat asiat niihin liittyvine tunteineen jonnekin sisälleen ja yrittää olla ajattelematta niitä, koko komeus saattaa räjähtää ulos joku kaunis päivä. Seuraukset tuskin ovat kaunista katsottavaa, ja kaikki kuitenkin voitaisiin useimmiten välttää käsittelemällä kipeätkin asiat asiallisesti.
Suosittelen siis rohkeasti vaan nostamaan kissan pöydälle ja ottamaan puheeks sen, mikä vaivaa. Tietenki ennen ku rupee puhumaan sille, kenen kanssa asia pitäis selvittää, voi olla hyvä myös puhua luotettavien kavereitten kanssa vaihtaen kokemuksia ja mielipiteitä. Et varmasti oo ainoa, joka on joskus törmänny just sellaseen tilanteeseen ku sulla on. Kenenkään ei tarvii pärjätä ilman apua, vaikka oma ylpeys mitä uskottelis. Kun ihmisellä nyt vaan sattuu olemaan (lue: Jumalan antama ;)) kyky kommunikoida, miks sitä ei hyödynnettäis?
Loppuun haluun vielä sanoo, että en kirjottanu tätä tekstiä siks, että pitäisin itteäni jotenki esimerkillisenä asioista puhujana tai aattelisin muuten tietäväni nää jutut paremmin ku joku muu. Ensisijainen syy oli se, että oon vaan taas saanu hämmästyä positiivisesti siitä, miten paljon voi saada aikaan puhumalla ja miten vähän voidaan tarvita isonkin asian selvittämiseen. Ehkä näistä enemmän tai vähemmän sekavista ajatuksista on joskus tulevaisuudessa vielä mulle itelleniki hyötyy jonkun uuden asian kanssa painiessa. Ei sillä siis niin väliä, kuka muistuttelee puhumisen tärkeydestä - pääasia, että se pysyy mielessä.
Puhumisiin! ;D
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Bloggaajan monet kasvot
Nyt mennään kyllä jo kaukana hyvän maun rajoista! En ymmärrä mistä tällasia postauksia tulee, kirjotusten aikaansaama piilostressi saa näköjään kaikenlaista aikaan :D Mut tämmönen tyyppi teille kirjottelee, katotaan moniko tän jälkeen vielä uskaltaa lukee mun blogia ;DD
... mut joskus saattaa mennä vielä vähän sitäki lujempaa :D
Ja siitä päästäänki siihen mitä saan isosena aikaseks sopivalla eläytymisen, improvisaation ja käytettävissä olevien rooliasujen yhistelyllä... :D
Erilaisia laseja on myös kiva kokeilla, ainaki niin kauan ku tajuaa jättää ne pois julkisille paikoille mennessä.
Oon mäki ollu joskus pieni. En tosin tiiä miten hyvällä sitä aikaa voi muistella, tollasia hiuksia en ainakaan aio enää kasvattaa... :D
Pitäisköhän hommata osa jostain kauhuleffasta (tai ehkä ennemminki kauhuleffaparodiasta)?
Joo, kyllähän te vielä perus ylipirteyden tiedätte...
 |
| Miten ois Nooa? |
... mut joskus saattaa mennä vielä vähän sitäki lujempaa :D
 |
| Miltä mä näyttäsin brunettena? Ei kiitos :D |
 |
| Selkeetä stalkkerin ainesta. |
Ja siitä päästäänki siihen mitä saan isosena aikaseks sopivalla eläytymisen, improvisaation ja käytettävissä olevien rooliasujen yhistelyllä... :D
Erilaisia laseja on myös kiva kokeilla, ainaki niin kauan ku tajuaa jättää ne pois julkisille paikoille mennessä.
Oon mäki ollu joskus pieni. En tosin tiiä miten hyvällä sitä aikaa voi muistella, tollasia hiuksia en ainakaan aio enää kasvattaa... :D
 |
| Siitä seuraa tietysti myös se, että oon ollu (ja saatan olla edelleenki) teini. (Älkää uskoko, että tää pakollinen teinipeilikuva on otettu viime vuonna!) |
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Kiitoksen voima
"Kiitos" on sana, jolla voi saada uskomattoman paljon aikaseks. Kuvitellaanpa esimerkiksi tilanne, jossa olet yrittänyt parhaasi (ite tilanteella ei oo niin väliä). Kaikki kuitenkin tuntui menevän päin honkia ja olet suurinpiirtein itkun partaalla miettien, millä tavalla olisi helpointa vajota maan alle. Sitten joku tulee aidosti kiittämään siitä, mitä teit - se on jollakin tavalla auttanut tai puhutellut häntä. Vaikka et edes tuntisi koko ihmistä, fiilikset luultavasti kääntyvät kertaheitolla. Yksikin kiitos voi pelastaa päivän, vaikka kiittäminen edes ohimennen tuntuisikin pieneltä teolta.
Tekemisen ohella myös tekemättä jättäminen on päätös. Tätä voi soveltaa myös kiitoksesta puhuttaessa - jos on tehnyt vapaaehtoisesti hyvästä tahdostaan jonkun palveluksen eikä saakaan siitä ensinkään kiitosta, on helppo suuttua tai jopa katkeroitua toisen osapuolen kiittämättömyydelle. Lisäksi kiitosta pystyy tavallaan käyttämään väärin sarkasmin avulla, mihin tunnustan itsekin sortuvani välillä. Tässä suhteessa kannattaa ehdottomasti olla varovainen; tuskinpa kukaan haluaisi kuulla ensimmäisen kappaleen esimerkkitilanteessa aidon kiitoksen sijasta kuivaa "no kiitos vaan tästäkin"-toteamusta, joka kertoo täysin päinvastaisesta.
Sanana kiitos on siis verrattavissa anteeksi-sanaan. Vain yksi pieni sana - kuitenkin uskomattoman merkittävä ja toisinaan niin helppo unohtaa tai jättää tahallaan pois. Tietenkään ei kannata valehdella ja kiittää vain miellyttääkseen jotakuta, mutta jos oikeasti on sitä mieltä, että joku ansaitsee kiitoksen jostakin, suosittelen kertomaan hänelle. Useimmat muutkin luultavasti ajattelevat, että joku toinen on jo kiittänyt, ja päivän piristys voi jäädä kokonaan tulematta kaikin puolin kiitoksen arvoisenkin jutun jälkeen. Suositeltavaa kiittäminen on myös siksi, että kuten muutkin positiiviset asiat, se vaikuttaa yleensä myös omaan mielialaan.
Kiitoksesta voikin mielestäni puhua jopa asenteena eikä pelkästään sanana. Jos päättää kaikesta potutuksesta huolimatta olla kiitollinen siitä, mitä on saanut, oma mielentila pysyy luultavasti hedelmällisempänä kuin tilanteessa, jossa sen sijaan keskittyisi havittelemaan sitä, mitä ei ole saanut. Tällainen asenne varjelee uskomattoman tehokkaasti esimerkiksi kateudelta, joka saa varsinkin pidemmän päälle aikaiseksi vain pahaa. Toisin kuin kiittäminen, joka ei ole keneltäkään pois, kateus voi seurauksineen satuttaa kaikkia osapuolia pahemman kerran.
Kenties juuri tämän on Paavalikin tajunnut antaessaan tessalonikalaisille ohjeen kiittää kaikesta (1. Tess. 5:18) ja puhuessaan kiittämisestä Jumalan tahtona uskovan elämässä. Toki tavoite kiittää kaikesta on vaikea, ellei mahdoton, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa yrittämisen olevan erittäin piristävää. Vaikka siis esimerkiksi yksi koe menisi pieleen tai tapahtuisi jokin vastaava negatiivinen pikkujuttu tai isompikin juttu, jo pelkkä Suomessa asuminen tuo mukanaan todella paljon suuria kiitosaiheita. Sellaisia kelpaa miettiä silloin, kun fiilikset uhkaavat vajota pohjamutiin, ja fiiliksistä huolimatta kiittää Jumalaa saamastaan hyvästä. Helppoa se ei varsinkaan aluks ole, myönnetään, mutta vähitellen alkaa oikeesti vaikuttaa koko asenteeseen. Uskallan jopa väittää, että myös mun legendaarinen positiivisuus on tosi pitkälti seurausta kiitoksen voimasta. Kannattaa kokeilla! ;)
Tekemisen ohella myös tekemättä jättäminen on päätös. Tätä voi soveltaa myös kiitoksesta puhuttaessa - jos on tehnyt vapaaehtoisesti hyvästä tahdostaan jonkun palveluksen eikä saakaan siitä ensinkään kiitosta, on helppo suuttua tai jopa katkeroitua toisen osapuolen kiittämättömyydelle. Lisäksi kiitosta pystyy tavallaan käyttämään väärin sarkasmin avulla, mihin tunnustan itsekin sortuvani välillä. Tässä suhteessa kannattaa ehdottomasti olla varovainen; tuskinpa kukaan haluaisi kuulla ensimmäisen kappaleen esimerkkitilanteessa aidon kiitoksen sijasta kuivaa "no kiitos vaan tästäkin"-toteamusta, joka kertoo täysin päinvastaisesta.
Sanana kiitos on siis verrattavissa anteeksi-sanaan. Vain yksi pieni sana - kuitenkin uskomattoman merkittävä ja toisinaan niin helppo unohtaa tai jättää tahallaan pois. Tietenkään ei kannata valehdella ja kiittää vain miellyttääkseen jotakuta, mutta jos oikeasti on sitä mieltä, että joku ansaitsee kiitoksen jostakin, suosittelen kertomaan hänelle. Useimmat muutkin luultavasti ajattelevat, että joku toinen on jo kiittänyt, ja päivän piristys voi jäädä kokonaan tulematta kaikin puolin kiitoksen arvoisenkin jutun jälkeen. Suositeltavaa kiittäminen on myös siksi, että kuten muutkin positiiviset asiat, se vaikuttaa yleensä myös omaan mielialaan.
Kiitoksesta voikin mielestäni puhua jopa asenteena eikä pelkästään sanana. Jos päättää kaikesta potutuksesta huolimatta olla kiitollinen siitä, mitä on saanut, oma mielentila pysyy luultavasti hedelmällisempänä kuin tilanteessa, jossa sen sijaan keskittyisi havittelemaan sitä, mitä ei ole saanut. Tällainen asenne varjelee uskomattoman tehokkaasti esimerkiksi kateudelta, joka saa varsinkin pidemmän päälle aikaiseksi vain pahaa. Toisin kuin kiittäminen, joka ei ole keneltäkään pois, kateus voi seurauksineen satuttaa kaikkia osapuolia pahemman kerran.
Kenties juuri tämän on Paavalikin tajunnut antaessaan tessalonikalaisille ohjeen kiittää kaikesta (1. Tess. 5:18) ja puhuessaan kiittämisestä Jumalan tahtona uskovan elämässä. Toki tavoite kiittää kaikesta on vaikea, ellei mahdoton, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa yrittämisen olevan erittäin piristävää. Vaikka siis esimerkiksi yksi koe menisi pieleen tai tapahtuisi jokin vastaava negatiivinen pikkujuttu tai isompikin juttu, jo pelkkä Suomessa asuminen tuo mukanaan todella paljon suuria kiitosaiheita. Sellaisia kelpaa miettiä silloin, kun fiilikset uhkaavat vajota pohjamutiin, ja fiiliksistä huolimatta kiittää Jumalaa saamastaan hyvästä. Helppoa se ei varsinkaan aluks ole, myönnetään, mutta vähitellen alkaa oikeesti vaikuttaa koko asenteeseen. Uskallan jopa väittää, että myös mun legendaarinen positiivisuus on tosi pitkälti seurausta kiitoksen voimasta. Kannattaa kokeilla! ;)
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Pitääkö (maku)asioista väitellä?
Väittely. Tuttu juttu suomalaisessa keskustelukulttuurissa - olipa kyse sitten eettisestä ongelmasta, poliittisesta linjauksesta tai näkkileivän voitelemisesta. Tuntuu usein siltä, että jopa normaalioloissa niin hiljaiset suomalaiset innostuvat saadessaan kinastella jostakin.
Harmi sinänsä, että suomalaista tapaa väitellä voi melkoisen harvoin sanoa rakentavaksi. Lähestulkoon mitä tahansa keskustelufoorumia lukiessa törmää kerta toisensa jälkeen samaan ilmiöön: ihmiset lyttäävät toistensa mielipiteet kuuntelematta edes vastapuolen perusteluja. Toisia jopa haukutaan (usein nimimerkin takaa), ja läheskään aina mitään perusteluja ei edes ole ainakaan "mutu-tuntuman" ulkopuolelta. Fiksummankin kuuloiset argumentit saattavat tarkemmin tarkasteltuina perustua pitkälti tunnepitoiseen retoriikkaan - ihmiset saadaan kokemaan vahvoja tunteita sopivilla sanavalinnoilla, vaikka itse väitteissä ei olisi mitään järkeä. Enkä puhu pelkästään keskustelufoorumeista, vaan muutenkin sekä sosiaalisesta että epäsosiaalisesta mediasta.
Lopulta seurauksena saattaa olla jopa "vihapuhetta" - huolimatta siitä, tietääkö kukaan edes tämän trendikkään ilmaisun tarkkaa merkitystä. Ainakaan kukaan ei tunnusta siihen syyllistyvänsä. Varsinkin vahvimpia tunteita herättävät arvokysymykset saavat kuitenkin usein molemmat osapuolet viskaamaan aivonsa narikkaan ja tuuttaamaan vain kommentin täydeltä omaa mielipidettään. Halutaanko eri mieltä olevaa edes kuunnella, vai onko tärkeämpää ainoastaan päästä sanomaan, mitä MINÄ ajattelen tästä?
En väitä, että näin aina kävisi. On onneksi olemassa myös rakentavia väittelyitä, ja sellaiset ovatkin toisinaan välttämättömiä. Monia tärkeitäkään asioita ei kyettäisi lainkaan päättämään ilman eri osapuolten perustelujen kuulemista, eikä väittelyn suinkaan tarvitse aina olla muuta kuin keskustelua eri näkökannoista. Joku onkin sanonut, että hyvässä väittelyssä riitelevät asiat eivätkä ihmiset - luultavasti ei olla enää kovin hedelmällisessä tilanteessa, jos on jo siirrytty vaikkapa vastaväittäjän ulkonäköön tai koulutustaustaan :D Pelkillä järkisyillä argumentoiminen voi toki olla tylsää, mutta myös liika tunteellisuus häiritsee onnistumista.
Jostakin syystä väittelyllä lisäksi on jo sanana negatiivinen kaiku. Vaikka ensimmäisenä saattaakin tulla mieleen tilanne, jossa toinen puoli huutaen tuomitaan äärihihhuleiksi ja toinen puoli helvettiin ja lopulta väittely ratkaistaan nyrkeillä, väittelykin voi kuitenkin olla hauskaa. Itse olen esimerkiksi ollut seuraamassa väittelyä siitä, onko Nuuskamuikkunen kommunisti, ja tässä väittelyssä tunteet pysyivät mainiosti hallinnassa ;DD Puhtaista makuasioista väitteleminen (näkkärin voiteleminen, kinkun ja juuston järjestys leivän päällä ym. ikuisuuskysymykset) on parhaimmillaan lähinnä oma huumorin lajinsa :D
Itse en kuitenkaan ole mikään väittelyiden ylin ystävä, sillä olen sitä mieltä, että todella harva lopulta muuttaa mielipidettään väittelyn seurauksena. Tuloksena on aivan liian usein tilanne, jossa kaikkien mielipide pysyy muuttumattomana - ainoastaan asenne vastapuolta kohtaan on muuttunut negatiivisemmaksi ja asioista keskusteleminen rakentavasti entistä vaikeammaksi. Toki pieni väittely silloin tällöin ei liene pahitteeksi, mutta mieluummin seuraan Paavalin ohjetta: "Pysy erossa typeristä ja asiattomista väittelyistä; sinähän tiedät, että niistä seuraa riitoja" (2. Tim. 2:23). Vaikka ainakin tietynlaisilla väittelyillä on myös paikkansa, loppujen lopuksi rakkaudellisella ja toista kunnioittavalla käytännön elämällä saa paljon enemmän muutoksia aikaiseksi :)
Lopuksi: en halua syyttää tai osoitella sormella ketään - uskovia, ateisteja, vihreitä, perussuomalaisia, luterilaisia, helluntailaisia tai ketään muutakaan. Ei ole olemassakaan sellaista ihmisryhmää, jonka kaikki edustajat väittelisivät ainoastaan rakentavasti tai ainoastaan asiattomasti. Tahdon ainoastaan kehottaa jokaista tarkastelemaan omaa väittelykäyttäytymistään. Niin kauan kun kunnioittaa vastapuolta ja on valmis edes yrittämään ymmärtää asiaa hänen näkökulmastaan, asiat eivät ole ainakaan huonosti :)
Harmi sinänsä, että suomalaista tapaa väitellä voi melkoisen harvoin sanoa rakentavaksi. Lähestulkoon mitä tahansa keskustelufoorumia lukiessa törmää kerta toisensa jälkeen samaan ilmiöön: ihmiset lyttäävät toistensa mielipiteet kuuntelematta edes vastapuolen perusteluja. Toisia jopa haukutaan (usein nimimerkin takaa), ja läheskään aina mitään perusteluja ei edes ole ainakaan "mutu-tuntuman" ulkopuolelta. Fiksummankin kuuloiset argumentit saattavat tarkemmin tarkasteltuina perustua pitkälti tunnepitoiseen retoriikkaan - ihmiset saadaan kokemaan vahvoja tunteita sopivilla sanavalinnoilla, vaikka itse väitteissä ei olisi mitään järkeä. Enkä puhu pelkästään keskustelufoorumeista, vaan muutenkin sekä sosiaalisesta että epäsosiaalisesta mediasta.
Lopulta seurauksena saattaa olla jopa "vihapuhetta" - huolimatta siitä, tietääkö kukaan edes tämän trendikkään ilmaisun tarkkaa merkitystä. Ainakaan kukaan ei tunnusta siihen syyllistyvänsä. Varsinkin vahvimpia tunteita herättävät arvokysymykset saavat kuitenkin usein molemmat osapuolet viskaamaan aivonsa narikkaan ja tuuttaamaan vain kommentin täydeltä omaa mielipidettään. Halutaanko eri mieltä olevaa edes kuunnella, vai onko tärkeämpää ainoastaan päästä sanomaan, mitä MINÄ ajattelen tästä?
En väitä, että näin aina kävisi. On onneksi olemassa myös rakentavia väittelyitä, ja sellaiset ovatkin toisinaan välttämättömiä. Monia tärkeitäkään asioita ei kyettäisi lainkaan päättämään ilman eri osapuolten perustelujen kuulemista, eikä väittelyn suinkaan tarvitse aina olla muuta kuin keskustelua eri näkökannoista. Joku onkin sanonut, että hyvässä väittelyssä riitelevät asiat eivätkä ihmiset - luultavasti ei olla enää kovin hedelmällisessä tilanteessa, jos on jo siirrytty vaikkapa vastaväittäjän ulkonäköön tai koulutustaustaan :D Pelkillä järkisyillä argumentoiminen voi toki olla tylsää, mutta myös liika tunteellisuus häiritsee onnistumista.
Jostakin syystä väittelyllä lisäksi on jo sanana negatiivinen kaiku. Vaikka ensimmäisenä saattaakin tulla mieleen tilanne, jossa toinen puoli huutaen tuomitaan äärihihhuleiksi ja toinen puoli helvettiin ja lopulta väittely ratkaistaan nyrkeillä, väittelykin voi kuitenkin olla hauskaa. Itse olen esimerkiksi ollut seuraamassa väittelyä siitä, onko Nuuskamuikkunen kommunisti, ja tässä väittelyssä tunteet pysyivät mainiosti hallinnassa ;DD Puhtaista makuasioista väitteleminen (näkkärin voiteleminen, kinkun ja juuston järjestys leivän päällä ym. ikuisuuskysymykset) on parhaimmillaan lähinnä oma huumorin lajinsa :D
Itse en kuitenkaan ole mikään väittelyiden ylin ystävä, sillä olen sitä mieltä, että todella harva lopulta muuttaa mielipidettään väittelyn seurauksena. Tuloksena on aivan liian usein tilanne, jossa kaikkien mielipide pysyy muuttumattomana - ainoastaan asenne vastapuolta kohtaan on muuttunut negatiivisemmaksi ja asioista keskusteleminen rakentavasti entistä vaikeammaksi. Toki pieni väittely silloin tällöin ei liene pahitteeksi, mutta mieluummin seuraan Paavalin ohjetta: "Pysy erossa typeristä ja asiattomista väittelyistä; sinähän tiedät, että niistä seuraa riitoja" (2. Tim. 2:23). Vaikka ainakin tietynlaisilla väittelyillä on myös paikkansa, loppujen lopuksi rakkaudellisella ja toista kunnioittavalla käytännön elämällä saa paljon enemmän muutoksia aikaiseksi :)
Lopuksi: en halua syyttää tai osoitella sormella ketään - uskovia, ateisteja, vihreitä, perussuomalaisia, luterilaisia, helluntailaisia tai ketään muutakaan. Ei ole olemassakaan sellaista ihmisryhmää, jonka kaikki edustajat väittelisivät ainoastaan rakentavasti tai ainoastaan asiattomasti. Tahdon ainoastaan kehottaa jokaista tarkastelemaan omaa väittelykäyttäytymistään. Niin kauan kun kunnioittaa vastapuolta ja on valmis edes yrittämään ymmärtää asiaa hänen näkökulmastaan, asiat eivät ole ainakaan huonosti :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)