tiistai 26. helmikuuta 2013

Näin teet lastenleirisi

Osallistuin siis viikonloppuna Donkin suurleirille Seinäjoella vetäjänä/isosena. Mulla oli leirillä erinäisiä vastuutehtäviä: olin ainaki isosten isonen, autokuski, varakitaristi, opettaja, tavaroitten roudaaja ja pajanvetäjä :D Aattelin nyt vähän raottaa salaisuuden verhoa niille, jotka ei oo ikinä ollu ite tekemässä lastenleiriä, ja kertoo mitä kaikkee siihen voi sisältyä :)

Perjantaiaamuna heräsin puol seiskalta ehtiäkseni junaan, joka oli perillä vähän ennen puolta yhtätoista. Hankkiuduin oikeaan paikkaan, missä tuskailtiin jo kovasti printterin ja tietokoneen näytön kanssa - tekniset ongelmat tulee tietenki just sillon ku niitä vähiten kaivattais. Pieni rukoushetki ja asiat saatiin näiltä osin järjestymään ;) Kuinka ollakaan, seuraavaksi auton avaimet olivat hukassa. Ongelma ratkastiin samalla tavalla, ja avain löytyi yhestä taskusta :D Auton ittensä kannalta suurin ongelma oli se, että mua tarvittiin nimenomaan tohon aikaan kuskiks, enkä ollu ikinä ajanu niin isoa kulkuneuvoa... Tämän seikan sekä ahtaan parkkipaikan takia yks toinen auto naarmuuntu vähän, mutta tilanteesta selvittiin jälleen uskomattoman vähällä. Ja arvatkaapa tuliko rukoiltua ;D

Sit oltiin tien päällä. En väitä ajaneeni täydellisen oikeaoppisesti, mutta vähitellen totuin ajamiseen (auto sammu vaan kaks kertaa! :D) ja koko aamupäivä ajeltiin paikasta toiseen lähinnä ääni- ja valokamoja sekä ihmisiä hakiessa. Tätä varten oli tehty myös minuuttiaikataulu, joka lopulta onnistuttiin pitämään siitäkin huolimatta, että pahimmillaan siitä oltiin 20 minuuttia jäljessä :D Melkosen kiireistä touhua kyllä, jonkun meistä puhelin soi melkeen jatkuvasti ja ruoat kaikille viidelle hommattiin Hesen drive-in-kaistalta. Kuski söi tietysti kylmiä ranskalaisia, mutta kun on tarpeeks nälkä niin hyvältä neki maistuu ;D

Paikan päällä pistettiin pystyyn kaikki tarvittava ja alettiin ootella lasten saapumista. Kun kyse oli suurleiristä, osallistujina oli siis lähemmäs sata alakouluikäistä lasta, ja siinähän vilskettä riittääkin :D Alkusählinkien ja tavanomaisen info-osion sekä ruokailun jälkeen päästiin iltaohjelmaan, jota oli jo aiemmin suunniteltu yllättävänkin paljon. Toteutimme Nousemus-nimisen spektaakkelin (kaikki yhtymäkohdat Putoukseen ovat luultavasti kuviteltuja ;D), jonka juontajana meikäläinen toimi suurelta osin. Päädyin kuitenki hillumaan lavalle myös poppamiehenä karhupuvussani, joka päällä myös säestin yhden yhteislaulun. Tuli ainaki lämmin :D Myöhemmin tutuksi tulivat myös sketsihahmokisan osallistujat: maalaisjuntti Rehu Raisio, puhelinaddikti Silja Surmola ja oman elämänsä psykologi Kello Napponen. Pienistä teknisistä ongelmista huolimatta ohjelma pysyi hyvin kasassa improvisaation ansiosta ja siitä huolimatta ;DDD Illan aikana myös ajettiin ulos viisi paikallista yläastejonnea, jotka olivat päässeet sisälle lukitsemattomasta ovesta :D

Yö sujui hyvin, tai kellä sujui ja kellä ei. Omalta osaltani voin kuitenki sanoo, että oon 1) nukkunu paljon huonompiaki öitä sentin paksusella retkipatjalla ja 2) nähny paljon riehakkaampiaki lapsia :D Aamu lähti aamupalan jälkeen käyntiin mun osalta ekalla ite alusta lähtien tekemälläni raamattuopetuksella, joka suju myös ihan onnistuneesti. Tämän jälkeen siirryttiin toimintapajoihin. Ite olin alun perin vastuussa sporttipajasta, jonka osanottajamäärä oli kuitenkin kutistunut sairastumisten takia kolmeen... Paja päätettiin yhistää parkourpajaan, ja pääsin myös ite ninjailemaan (tyylistä ja menestyksestä ei puhuta ;D).

Kuten useimmilla lastenleireillä jotka oon isosena nähny, jälleen löyty niitä lapsia jotka tykkäs roikkua meikäläisessä kiinni ja ennen kaikkee reppuselässä... Veikkaisin, että tän päivän reppuselkäosuus kasvatti mun kuntoa yhtä paljon ku joku zumbatunti ois tehny :D Pääsin myös vetämään ihanimpia leirileikkejä (Nooa, Auringonkukka), jotka on ainaki mun vetäminä myös melkosta kuntoilua ;D Tyypillisten opetusten, ruokailujen ja pikkusten ite tekemän iltaohjelman jälkeen suurin osa lapsista siirtyi leffailtaan kattomaan Risto Räppääjää ja isoset omaan illanviettoonsa. Mä pääsin vetämään ylistystä ja olin loppuillan just sellasessa tilassa ku sen jälkeen voi kuvitellakin. (Päivän aikana yks pikkusista kysy, miks hymyilen koko ajan, ja tän illanvieton jälkeen yks vetäjä kysy mistä saan kaiken ton virran :D) Pikkusten mentyä nukkumaan noin puolet isosista piti "palaverin", jossa heitettiin hyvää (?) (roiske)läppää ja naksahdeltiin, pitikö mun siis olla hillitsemässä vai villitsemässä isosia? :DD

Mun aamu alko puol viideltä, ihanaa! (Sarkasmivaroitus.) Tyttöjen puolella yks pikkunen oksensi, ja mut isosten isosena tietenki herätettiin ekaks ohjeitten mukaan. Ite en paljoo pystyny siinä tekemään, joten musta seuraava vetäjä herätettiin parin mutkan kautta ja pääsin lopulta takasin nukkumaan... Mahatauti verotti kaiken kaikkiaan viitisen pikkusta ja pari isosta leirin vahvuudesta, mutta niiltäki osin selvittiin kuitenki aika vähällä. Sen lisäks (poikien) riehuessa tuli muutamia pikkukolhuja, mutta niiltä tuskin on monellakaan leirillä vältytty :D Opetuksen ja lopputilaisuuden jälkeen isoset ja vetäjät joutu/pääsi siivoomaan, jonka päätteeksi palkintona saimme jakaa kioskista yli jääneet herkut :D

Voin myöntää, että jopa mua väsytti leirin jälkeen, mutta hieno kokemus silti ja olis tietenki saanu kestää vielä vähän kauemmin ;D Leiriä vetäessä kannattaa sit muistaa, että se rukous kannattaa aina ;) Seuraavaa kertaa vaan odotellessa!

maanantai 18. helmikuuta 2013

Penkkariviikkoa ristiin rastiin

Näistä mun elämää käsittelevistä postauksista ei näköjään pääse millään eroon kun koko ajan tuntuu tapahtuvan jotain kirjottamisen arvosta :D Aattelin siis käsitellä penkkariviikon loppupuolta: potkiaiset, penkkarit ja Isko.

Keskiviikkona meidät abiturientit potkittiin virallisesti Norssista. Tavanomaista kouluruokaa vielä selkeästi korkeatasoisemman abilounaan ja kakkukahvien jälkeen kakkoset pääsivät siis kerrankin nöyryyttämään abeja tavalla tai toisella: jotkut esimerkiksi päätyivät lukion aikana opittujen (?) tietojen testaukseen, toiset tekemään still-kuvia abiristeilystä ja eräät näyttelemään opettajia. Kaikki muut abit toteuttivat kakkosten keksimät tehtävänannot ryhmissä tai pareittain, mutta kuinka ollakaan - armaat kakkosmalumme nakittivat meikäläiselle ikioman sooloesityksen :D Mut laitettiin tanssimaan, ja mähän myös tanssin. Tilanne oli kieltämättä odottamaton, mutta aikasemminkin tanssirintamalla kunnostautuneena selvisin tilanteesta improvisaation voimalla jäätymättä ;D Lisäks huomasin oikeesti tykkääväni siitä, pitäisköhän hakee tanssiriparille isosten isoseks? Hakulomakkeeseen vois liittää tilanteessa syntyneen videonpätkän ;DDDD

Torstai alko mielenkiintosella Norssin perinteellä. Kaikki oppilaat seiskaluokkalaisista lukion kakkosiin laitettiin konttaamaan juhlasaliin abien "kunniakujan" läpi jo edellisiltanakin aloitettuja abilauluja kuuntelemaan :D Allekirjoittanut oli myös bändissä soittamassa kitaraa, minkä lisäks tuli sanotettua Juha Tapion Mitä silmät ei nää -biisi vähän uusiks ja omistettua se ussan ja psykan opettajille :D Aamupäivään mahtu myös penkkarikarkkien viskelyä nuorempien oppitunneilla ja uudet kakkukahvit, minkä jälkeen kiivettiin rekkojen lavalle karkkia kylvämään - meikäläinen siis joulupukkina :D Hyvin onnistuneen penkkaripäivän kruunasi parisuhdepaneeli Vapiksen nuortenillassa, abiristeilyllä ei siis mua nähty.

Sillä välin ku toiset taisteli luteitten ja buffetjonojen kanssa, mä matkustin perjantaina Ryttylään isoskoulutukseen, poikkeuksellisesti autolla kaverin kyydissä. Matkallahan ei ees ollu montaa mutkaa: Pandan tehtaanmyymälä, päälle unohtunu käsijarru, kebab-annokset Lahdessa ja yks ihan kirjaimellinen isohko mutka :D Kaikesta kuitenki selvittiin, kyllä kannatti rukoilla heti alkuun ;) Tapahtumasta itessään saa varmaan aika hyvän kuvan lukemalla jonkun mun aikasemmista ryttyläpostauksista, taattua laatua siis. Orrasporkesteri soitti kuten ennenkin ja (Pohjanmaan) luova porukkamme rukoili taas liian pitkään ;D

Koska en haluu toistaa itteeni tään enempää, nostan tapahtumasta esille tällä kertaa vaan yhen mieleenpainuneimman pointin isoisokoulutuksen puolelta. Puhuttiin siis palvelevasta johtajuudesta: parhaat johtajat eivät suinkaan ole alaisiaan diktaattorimaisesti käskyttäviä hirmuhallitsijoita. Esimerkillinen johtaja näyttää ennemminkin itse käytännön esimerkkiä johdettavilleen, ja on valmis jopa palvelemaan heitä orjuuttamisen sijaan. Näin hän ansaitsee kunnioituksen, eikä asemaa tarvitse ylläpitää pelon tai eripuran kylvämisen avulla.

Sen, että johtaja välittää johdettavistaan, voi osoittaa myös kiittämällä. Tietenkään ei kannata valehdella ja "kiittää" jostakin, mikä on mennyt pieleen, mutta varsinkin kiittäminen hyvin hoidetuista hommista ja vahvuuksien osoittaminen julkisesti on vaikuttavampi asia kuin äkkiä ajateltuna uskoisikaan. Parhaassa tapauksessa tällainen voi saada koko tiimin toimimaan kaikkensa antaen ja saavuttamaan parhaat mahdolliset tulokset. Pätee varmasti isosporukan ohjaamisen ohella muunkinlaiseen johtamiseen, kannattaa siis muistaa!

Loppukevennykseksi tahdon nostaa erään helmen paluumatkan keskusteluista. Miettikää anonyymiä sukulaista, joka irroittaa rekisterikilvet autostaan, laittaa sikanaamarin päähänsä ja ajaa kahtasataa poliisin ylinopeusvalvontakameran ohi :D:DDDD

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Missä menet, suomalainen perhe?

Suomalaisten käsitys perheestä on muuttunut todella rajusti. Sotia ja teollistumista edeltävän ajan tiivis perheyhteisö on vaihtunut ryhmäksi erillisiä yksilöitä, jotka syövät samasta jääkaapista. Perheellä ei suinkaan enää tarkoiteta pelkästään ydinperhettä tai suurperhettä, ovathan esimerkiksi yksinhuoltajaperheet, uusperheet ja sateenkaariperheet arkipäivää Suomessakin. Perhe on siis käsitteenäkin hämärtynyt "jääkaappiteorian" kuvaamaksi tilanteeksi.

Syitä suomalaisen perherakenteen muutokseen voi hakea ennen kaikkea kaupungistumisesta, joka lähti kunnolla käyntiin toisen maailmansodan jälkeen. Kaupunkeihin muuttaneet ihmiset pääsivät eroon maaseudun kylä- ja perheyhteisöistä, joissa kaikki tunsivat toisensa. He vapautuivat ympäristön kontrollista, eikä kaupungissa tarvinnut enää tuntea edes naapureitaan. 1980-luvulle tultaessa valtaosa suomalaisista asui jo kaupungeissa ja yleinen ajattelutapa oli enenevässä määrin siirtynyt yhteisökeskeisyydestä yksilökeskeisyyteen. Ihmiset myös vaurastuivat jatkuvasti, ja heillä oli siten aikaa ja varaa uusista ylellisyksistä nauttimiseen. Samansuuntainen kehitys on mennyt nykypäivään tultaessa vain pidemmälle ja pidemmälle.

Mitä siis kuuluu suomalaiselle perheelle nyt, kun individualismi ja materialismi ovat huipussaan ja Suomi voi aineellisesti paremmin kuin koskaan? Luulisi perheidenkin voivan hyvin.

Tällainen mielikuva voi kuitenkin romahtaa jo vilkaisusta suomalaisten avioerotilastoihin. Arvojen muuttuminen on johtanut tilanteeseen, jossa kenenkään ei tarvitse sitoutua mihinkään ainakaan vakavasti otettavalla tavalla. Media ruokkii tällaista trendiä jatkuvasti varsinkin julkisuuden henkilöiden parisuhdekiemuroita käsittelevällä uutisoinnilla sekä saman aihepiirin ympärillä pyörivillä TV-sarjoilla ja elokuvilla. Avioliitosta on tehty pelkkä vitsi: jos puolisoon kyllästyy, voi milloin vain erota ja hankkia paremman. Ja miksipä ei kyllästyisi. Suhteet tuntuvat nimittäin turhan usein rakentuvan vain ihastuksen tunteen ja sukupuoliyhteyden varaan. Sellainen pohja ei kestä elämän myötä- ja vastoinkäymisiä. Mikäli yhteinen aika ja toiseen tutustuminen jäävät vähiin, eikä liitto perustu keskinäiseen kunnioitukseen ja luottamukseen, arjen harmaus voi tuhtota sen hyvinkin nopeasti.

Yhteinen aika ja kunnioitus ovat avainsanoja myös vanhempien ja lasten välisissä suhteissa, joissa yhteys tuntuu pätkivän pahemman kerran. Jos suomalaiset voivat hyvin, miksi nuorten masennus- ja itsemurhatilastot ovat maailmanlaajuisesti korkealla tasolla? Itse olen sitä mieltä, että perheet viettävät liian vähän aikaa yhdessä. Jos perheenjäsenet voisivat jakaa ilonsa ja surunsa keskenään, esimerkiksi lapset ja nuoret eivät jäisi yksin asioidensa kanssa. Nykyään yhä harvempi perhe on koossa edes ruokapöydässä, ja töiden tai opiskelun hektisyys vie suurimman osan arkipäivästä. Kun yhteisen ajan puute yhdistetään individualistiseen ajatteluun, jossa jokainen pitää huolen vain omista asioistaan, seuraukset voivat olla katastrofaalisia. Vanhemmilla, joiden tulisi välittää ja huolehtia lapsistaan, ei ole siihen aikaa tai halua. Alkoholin liikakäyttö, josta suomalaiset ovat maailmalla valitettavan tunnettuja, voi tehdä vanhemmista jopa väkivaltaisia. Ei ole ihme, jos tällaisia vanhempia on vaikea kunnioittaa.

Jos nuori ei saa rakkautta, hyväksyntää ja turvaa perheeltään, eikä hänellä ole ystäviä, mitä hän voi tehdä? Yksi mahdollisuus on purkaa paha olo jonnekin muualle. Harmillisen usein se vain purkautuu esimerkiksi pahoinpitelyinä tai ilkivaltana, varsinkin samanlaisissa tilanteissa olevien nuorten kerääntyessä yhteen. Usein tähän liittyvät myös päihteet, joihin murheita saatetaan yrittää hukuttaa.

Toinen vaihtoehto, joka ei ole sen parempi, on kätkeä paha olo sisälleen. Tämä on todennäköisesti osaltaan aiheuttanut masennuksen nousun peräti suomalaisten kansantaudeiksi laskettaviin sairauksiin. Kouluammuskelut ja itsemurhat puolestaan aiheutunevat juuri pitkään padottuina olleiden tunteiden räjähtäessä. Terve, onnellinen ja elämäänsä oikeasti tyytyväinen ihminen ei tällaisiin tekoihin ryhdy, mutta näitä ominaisuuksia aineellinen hyvinvointi ei todellakaan yksinään pysty tarjoamaan. Niinpä siihen ei pysty yksinään myöskään länsimainen hyvinvointiyhteiskunta, eikä se tunnu aina edes yrittävän. Esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa ahdetaan lapset ja nuoret yhä suurempiin ryhmiin - taloudellisen kannattavuuden vuoksi. Pienet koulut lakkautetaan, ja tuloksena syntyvissä laitoksissa opettajat eivät millään voi tuntea kaikkia oppilaita. Tällöin heidän on vaikea tunnistaa tilannetta, jossa kaikki ei olekaan kohdallaan.

Taloudellista kannattavuutta ja yksilön vapautta yhdessä palvova ajattelutapa voi siis olla vähemmän hyvä asia nuorille, ja sama pätee vanhuksiin. He nimittäin joutuvat yhä useammin vanhainkoteihin, joissa vierailijoita ei välttämättä käy turhan usein. Pahimmissa tapauksissa on käynyt niin, että yksin asuva ikäihminen on löydetty kotoaan vasta kuukausien tai jopa vuosien päästä kuolemastaan. Entisen arvopohjansa hylännyt materialistinen yhteiskunta ei tunnukaan pitävän huolta jokaisesta. Ne, joista ei ole taloudellista hyötyä, jäävät taka-alalle. Onko tämäkin hyvinvointia?

Kaikesta päätellen suomalaisella perheellä voisi mennä paremminkin. Kenties olen kuitenkin ollut lukijan mielestä liian pessimistinen. Onhan toki aivan selvää, ettei läheskään kaikissa perheissä esiinny edellä kuvaamiani ilmiöitä. Suomessa on paljon perheitä, joissa vietetään yhteistä aikaa, perheitä jotka pysyvät kasassa hajoamatta riitoihin ja perheitä, joissa kaikista pidetään huolta. Myös välittämättä siitä, tarkoitetaanko perheellä saman jääkaapin ympärillä elävien ihmisten joukkoa vai ei. Nuorella on hyvät mahdollisuudet pitää elämänsä tasapainossa perheen tai ystäväpiirin ohella vaikkapa harrastusporukan tai seurakunnan tuella. Jopa mediassa ja länsimaisessa yhteiskunnassa on hyvätkin puolensa, ja ne voivat peräti onnistua tukemaan ja auttamaan avun tarpeessa olevaa. Mielestäni on kuitenkin hyvä miettiä, miksi näin ei läheskään aina tapahdu.

Vaikka siis suomalaisen perheen ongelmat eivät koske läheskään kaikkia perheitä, niiden esiintymistä nykyisessä määrin tulisi pitää huolestuttavana. Kun nimittäin mietitään tulevaisuutta nykyhetkeen luodun katsauksen jälkeen, on syytä muistaa, että käyttäytymismallit siirtyvät helposti eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Lapsen on paljon vaikeampi rakastaa tai kunnioittaa ketään, jos häntä itseään ei ole rakastettu ja kunnioitettu. Näin virheet ja ongelmatkin siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kenellä tahansa on kuitenkin mahdollisuus muutokseen - jos yksi ihminen muuttaa toimintatapojaan, kokonainen yhteisö voi muuttua. Suomalaisen perheen tilanne ei suinkaan ole toivoton.

Perhe vain tarvitsee muutakin yhteistä kuin jääkaapin.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Mitä mun päässä liikkuu?

Sitä ei moni tiedä ja harva arvaa. Ainahan voi kyseenalaistaa myös sen, liikkuuko siellä ylipäänsä mitään :D Ei taaskaan aavistustakaan mistä tuli idea kirjottaa tällasesta aiheesta, mutta jo idean syntyminen kertoo siitä että jotain sielläki vissiin tapahtuu. Tässä joitaki ajatuksia asiasta:

Musiikkia. Sellasia hetkiä on käsittämättömän vähän ettei mikään biisi sois päässä, oli se sitte ihanaa tai äärimmäisen rasittavaa ;D

Suunnitelmia. Tarkemmin aatellessani huomaan miettiväni suhteellisen paljon eri suuruusluokkien asioita etukäteen: millä meen kouluun tai nuorteniltaan seuraavana päivänä, mihin lähen linturetkelle koulun jälkeen, otanko tummaa vai vaaleeta leipää, millon voisin löytää hyvän tilanteen piristää jotakuta, mitä teen lukion jälkeen... Listaa vois jatkaa loputtomiin, asioitten kaavaileminen on toisaalta hyvä ja toisaalta huono juttu. No, myönnettäköön että mun aikataulut on yleensä tosi avoimia tilanteen mukaan improvisoinnille ja muuttujille :DD

Ihastus. Yks sana, joka riittää kertomaan kaiken tarvittavan <3

Pimeyttä. Ajatuksia, joita en ees haluais ajatella: toisten halveksimista, ennakkoluuloja ja muuta negatiivista. En haluu antaa mun ajatuksista liiotellun hyvää kuvaa, kyllä siellä se huonoki puoli on.

Pohdintoja. Osa niistä pääsee tänne blogiinki asti, osa jumittuu mun sensuuriseulaan tai jää muuten turhan abstraktille tasolle :D Päivän aikana käydyt keskustelut ja muutki tilanteet herättää käsittämättömän paljon ajatuksia, joista osa on aivan naurettavia ja osa yllättävänki järkeviä.

Jumala. Tulihan se sieltä ;D Rukoilen päivittäin melko paljon kavereitten, omien juttujen ja vaikka minkä isompien kokonaisuuksien puolesta kun kutsumusta kerta on. Ei-kristillisestä näkökulmasta esirukousta voi olla vaikee ymmärtää, mutta tarkotus on positiivinen ja seuraukset myös ;)

Ei mulla muuta. Yrittäkää tollasesta sekamelskasta sit ymmärtää ;DD